Aamu mahdollisuuksien joukossa.
Herään ja suoritan joka-aamuisen vaelluksen kahvinkeittimen kautta ruudun äärelle. Katselen tovin tyhjän, mahdollisuuksien täyttämän sivun yläreunassa vilkkuvaa kursoria ja jossain mieleni syövereissä päivän ensimmäinen sana etsii tavujaan. Asetan kuulokkeet korvilleni [VNV Nation - When is the Future?], siemaisen kahvia, suljen silmäni ja kuuntelen hetken omaa olemistani, kunnes viimein annan sormieni tulkita ajatusteni liikkeitä:
“2.3. Absence of Nothing”
Joitakin tunteja ja satoja niin kirjoitettuja kuin poispyyhittyjä sanoja myöhemmin melodinen humina [Nemesis - Sky Archeology] saattaa mieleni ruudun ulkopuolisten merkitysten rajapintojen äärelle; tovin ja osan toistakin ihmeteltyäni päätän irrottaa otteeni todellisuudesta ja sukellan hetkeen ennen itseäni, etsimään.
En löydä etsimääni, mutta kenties huomenna kaikki on toisin. Tässä luomassani mahdollisen maailman erääntyvässä hetkessä en enää jaksa. Haluan miettiä jotakin todellista, esimerkiksi minkälaisia totuuksia vain ja ainoastaan kaikkien kadotettujen asioiden prinsiippi voisi tietää?
Toinen hetki mahdollisuuksien maailmoissa.
Kadut ovat vieraita, kasvot vielä vieraampia. Ajat ovat muuttuneet, mutta ilmassa leijailevat tuoksut (bidi, mausteet, pöly, sekä alati häilyvä joukko tuttuja mutta tuntemattomia tuoksuja) johdattavat minut menneen minäni luokse. Hänen, joka on täynnä olemisen riemua koska hän ei tiedä tahi välitä mihin hän on matkalla.
Hetki menee ohitse ja uusi seuraa vääjäämättömästi perässä. Muistan mistä olen tullut, mihin olen saapunut ja minne olen menossa. Mutta voisinko pysähtyä, seurata jonkun muun kuin tulevan itseni jälkiä?
Pysähdyn.
Astun uuteen maailmaan(i).
Otan muistikirjani esiin ja annan kynäni jatkaa viimeksi lisäämästäni pisteestä eteenpäin:
"Peilikuvani kertoi kaikkien polkujen jo ajat sitten kasvaneen teiksi – johtavan oville ja porteille vailla eroa. Kysyin häneltä (joka kantoi nimeäni ja käytti ääntäni) mihin ovet ja portit johtavat, miksi ne ovat kaikki toistensa kaltaisia.
Hän ei vastaa, mutta tulkitsen pienen nyökkäyksen kehotukseksi valita, kulkea ja kokea. Tulevan totuuden vääjäämätön rajallisuus kauhistuttaa minua. Jos antautuisin kaikkeuden vietäväksi, voisin huokaista helpotuksesta, ulkoistaa vastuun itsestäni ja elämästäni.
Kaikista näistä hetkistä. Myös siitä hetkestä, jolloin luet tämän, näet tämän [sanan] ja seuraavan pisteen ennen pistettä [.]. Pian unohdat tämän lauseen, nämä kirjaimet, ja molemmat pisteet. Niin minäkin teen.
Aukaisen portin, yhden monista. Otan askeleen ja tunnen läsnäoloni juurtuvan ympäröivään todellisuuteen, muodostaen juonteita ja syvänteitä, ajatuspolkuja jotka johdattelevat minua yhä vain kauemmaksi. Ja kauemmaksi. (Omasta itsestäni?) Kunnes viimein olen perillä hetkessä juuri ennen tulevaa.”
[William Orbit - Montok Point]
Haluan tanssia, tuntea itseni vapaaksi juuri tässä hetkessä. Unohtaa kaiken, kehoni, mieleni. Haluan vain olla.
Olen.
Lopetan kirjoittamisen, nousen pöydästä ja kiitän pöytään nojaavaa, puhelimen ruutua ihailevaa tarjoilijaa. En saa vastausta ja pieni hymy hänen kasvoillaan lienee omistettu pikseleille.
Poistun hetkestä seuraavaan, joka oli tai tulee mahdollisesti olemaan.
Kuuntelen vierasta mutta todellista tarinaa. Kertoja on kaltaiseni, alati eksyvä, häilyvien taivaanrantojen matkaaja. Hänen sanoissaan on jotakin tavattoman todellista, vaikka toiseuden kohtaamisen merkityksen ääret eivät olekaan omiani, lainaan niitä. Olen tässä hetkessä ja tässä paikassa, mielikuvista rakennetun majapaikkani terasilla, osa jotakin itseäni yhden elämän verran suurempaa.
Oli mukava tutustua, kanssamatkustajani tässä olemisen hetkessä.