Aarniometsässä raikaa

Elämä se vie, tuo ja kuljettaa. Tein joitakin vuosia sitten kotini Joensuun ja Nurmeksen välisen rataosuuden varrelle, vanhan pientilan ja vaaramaisemien syliin. Se on sopinut minulle; asuuhan minussa pieni homo habilis, joka aikansa toimistoissa näivetyttyään ja uuvuttuaan halusi pakata paitsi taideharrasteensa, myös kopasteluntarpeensa toisenlaisiin ympyröihin. Ennen tätä olen asunut eri puolilla Suomea ja viettänyt useampia vuosia ulkomailla sesonki- ja avustustöissä. Päivien täyteydestä pitävät huolen mainitun pientilamiljöön vuosi kerrallaan ja omin käsin etenevä, vanhaa kunniottava remontti, pihatarhuroinnin levähtäminen perinnebiotooppiprojektin suuntaan, omien ja sijaiskoditettavien rescuekoirain kanssa puljaaminen sekä erisorttinen kuvan tekeminen ja käsitöiden näpertely. Vanha rakkauteni kauhukirjallisuus viihtyy näin syrjäisillä kulmilla - mutta raskaampaa musiikkia pääsen kuluttamaan valitettavan harvoin. Netflix -tunnuksia en omista vieläkään, kirjaston vakiasiakas olen kyllä - vaan onko siinä kuin aste-ero, missä formaatissa viihteensä kuluttaa? Pysyvätpä synapsit virkeinä, kun joutuvat itse kuvittamaan tarinat. Elämä on hyvä ja täysi - mutta homo habiliksen olemuksessa asuu myös sosiaalistelun tarve. Uusi paikkakunta tuo aina muassaan uusia ihmisiä, mutta pitkien etäisyyksien ja eriytyneiden arkipäivien maakunnassa kohtaamisia syntyy kansoitetumpia alueita harvemmalla tahdilla. Kukaties tämä virtuaalinen kohtaamispaikka toimisi sattuman apuna siinä missä ne fyysisemmätkin sijainnit? Ystävyydelle on vaikea määritellä toimivia raameja; se syntyy, jos on riittämiin sitä kuuluisaa kohtaamispintaa.