”Eikö sinussa ole yhtään eloa? Haluatko, että mottasen sinua nenään?”

”Sinä et koskaan saa omia kasvoja, ellet opi tappelemaan. Usko minua!” – Tove Jansson, Näkymätön lapsi Olen miettinyt tuota Pikku-Myyn lausetta viime aikoina. Olen 48-vuotias perheellinen nainen pääkaupunkiseudulta. Elämä on tällä hetkellä jonkinlaisessa rakennusvaiheessa. Olen alanvaihtaja ja opiskelut ovat loppusuoralla, mutta ehkä olen muutenkin siinä kohdassa elämää, jossa vanhoja asioita pitää katsoa uudelleen. Aikaisemmin elämä oli täynnä tekemistä. Nyt aikaa on enemmän ja hiljalleen myös tilaa ajatella. Olen joutunut katsomaan aika tarkkaan, kuka olen silloin, kun minua eivät määrittele kiire, työ, tehtävät tai se, että olen hyödyllinen jollekin toiselle. Olen sisukas ja aikaansaava. Jos päätän kiivetä vuorelle, on melko todennäköistä, että sinne myös mennään. Mutta olen opetellut, ettei jokaista vuorta tarvitse valloittaa. Eikä jokainen taistelu ole minun taisteluni. Nyt haluaisin löytää ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse suorittaa. En kaipaa valtavaa sosiaalista verkostoa. Kaipaan muutamaa ihmistä, joiden kanssa yhteys on molemminpuolinen. Sellaista, joka joskus itse laittaa viestin, ehdottaa jotain ja on oikeasti kiinnostunut siitä, mitä minulle kuuluu. Ohareita kavahdan. Mutta ehkä vielä enemmän sitä tunnetta, että olen paikalla eikä minua oikeastaan kuulla. Toinen on jo ehtinyt päättää, mitä minä tarkoitan, tunnen tai tarvitsen. Toksinen positiivisuus karkottaa. Samoin keittiöpsykologia. Ihmetellä saa ja kysyä saa. Minusta saa olla utelias. Mutta en kaipaa ihmistä, joka alkaa selittää minulle itseäni. Minulla ei myöskään ole enää energiaa elää niin, että yritän jatkuvasti olla muille sopiva. En oikein asetu muottiin. Se on joillekin ihmisille vaikeaa. Minulle itselleni se on alkanut tuntua aika hyvältä. Olen kiinnostunut ihmisistä ja siitä, miten tämä kummallinen elämä oikein toimii. Musiikki, lukeminen, liikunta, puutarhanhoito ja matkustaminen tuovat iloa. Festareilla ja keikoilla viihdyn. Kahvia kuluu. Lasillisellekin lähden. Huumorini on paikoin synkkää ja paikoin huonoa, parhaimmillaan molempia. Pystyn puhumaan vakavista asioista, mutta en tarvitse jokaiseen keskusteluun syvällistä tarkoitusta. Joskus on ihan hyvä ihmetellä maailman menoa ja joskus olla ihmettelemättä yhtään mitään. Ihmisillä saa olla hyviä päiviä ja huonoja päiviä. Kaikkea ei tarvitse kääntää kasvuksi, oivallukseksi tai uudeksi mahdollisuudeksi. Joskus saa vain sanoa, että nyt vituttaa. Ehkä etsin lopulta aika yksinkertaista asiaa. Ihmistä, jonka kanssa ei tarvitse olla pienempi, helpompi tai sopivampi versio itsestään. Jos tässä tekstissä jokin liikahti, läikähti, kilkahti, helähti tai särähti, saat kirjoittaa.