Talvi puolessa, nälkä suolessa

Hei. Nautin yksinolosta. Välillä kuitenkin mieleeni juolahtaa ajatus metsän ihmisestä, ystävästä, jonka kanssa viettää pimenevät illat loikoillen heinänkortta mutustellen. Olemme veden äärellä, molemmilla rakkaat vapamme kädessä, viehe halkaisee taivasta kuin kristillinen synti, molskahdus. Pyydämme Antilta ahvenet, jotta saisimme vatsamme täytettyä. Emme nosta vedestä kuin vain tarpeeseen. Sanaakaan ei sanota toisillemme, vain luonnolliset äänet saavat luvan rikkoa hiirenhiljaista ilmaa ympärillämme, muistuttaa että olemme läsnä hetkessä. Tervaspuun rätinässä mittailemme puukkojemme kokoja, imailemme vesien proteiinit kitusiin ja huuhdomme ne alas naukulla, jos toisella. Puukollani on mittaa jonkin verran, mutta jos leu'un lyöt mättäälle, niin vaikutus voi olla suuri. Edelleen emme puhu mitään. Murahtelemme ehkä. Öristään kuin eläimet. Tupakan savutessa voi tietty ääntelehtiä kuin kontio ja naurahdella eksentrisesti. Pieni painiottelu voisi olla paikallaan aina silloin tällöin. En hae seksiseuraa, eikä teksti ole millään muotoa vertauskuvallinen.