Olen kohdannut monenmoisia matkamiehiä ja -naisia niin läheltä kuin kaukaakin ymmärtääkseni, että ainakin minun kohdalla on näyttänyt siltä, että hengenheimolaiset ovat harvinaisia kohdata ja uniikkeja sielunmaailmaltaan. Toki jokainen meistä on uniikki ja kasvaa esiin sellaiseksi, jos olosuhteet ovat myöten ja tahto oikeaan suuntaan. Silti emme kohtaa toisiamme yhtä läheltä kaikkien kanssa. Toivoisinkin elämääni hengenheimolaisia. Muutama hengenheimolainen elämääni onkin siunaantunut, joten ymmärrän kuinka arvokkaista kohtaamisista on kyse. Silti tahtoisin kasvattaa heimoani. Tahtoisin olla ihminen ihmiselle, sielu sielulle.
Olen inhimillinen ja erehtyväinen, en osaa olla täydellinen ilman virheitä. Rajoissa minua on viimeaikoina kiehtonut se, että saan niitä asettamalla sanoa kyllä. Tunteissa minua puolestaan kiehtoo niiden vapaudellinen syvyys ja jalostava itsehillintä. Sanoissa minua kiehtoo viisauden oppi ja hyveet, näitä minä tahdon sielussani ravita. Tieto on minulle elävää, sellaista, joka alati avautuu, vaikka pysyisikin samana. Joskus jumitan näkemyksissäni, mutta hyvästä syystä, kun en parka näe aina pimeyden takaa muotoja. Silloin on kiva, jos toinen pehmeästi heijastaa omaa valoaan näyttämään mitä muodot todella paljastavat. Arvostan halua kehittää kommunikointia. Arvostan kykyä luoda korjausliikkeitä pakollisten ihmisyyteen liittyvien virheliikkeiden jälkeen. Arvostan avoimuutta ja pyrkimystä rehellisyyteen. Nöyrästi painan pääni alas, pyrkien itsekin siihen. Toisaalta ylpeästi voin kohottaa kuontaloni, jos tiedän toimineeni oikein. Kohottaminen kun on kuin vettä näille hyveille. Tätä vettä löydän sivuilta, sanoja tutkimalla, pyhistä kirjoista. Vesi ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan myös kultaisia säteitä. Näitä säteitä löytyy hiljaisuudesta, pysähtyneisyydestä.
Jos oveeni koputetaan, en välttämättä avaa, jos kuulen kopauksen olevan toista varten. Näin säästän oman aikani lisäksi toisenkin aikaa. Minulla kun ei ole aina sellaisia rikkauksia mitä …