Päivää ihmiset
Olen 27-vuotias nainen ja asun Turussa. Olen koko elämäni ajan tuntenut itseni henkisesti enemmän ja vähemmän, useimmiten enemmän yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Jatkuva yleinen ahdistuneisuuteni ja ajoittain valtavaksi paisuva vierauden kokemukseni johtuu mielestäni pitkälti ajoittain erittäin vaikeasta pakko-oireisesta häiriöstäni, joka sisältää niin pakkoajatuksia kuin pakkotoimintojakin sekä erityisherkkyydestäni. Koen kaikki ulkopuoliset ärsykkeet voimakkaasti ja välillä en ymmärrä sanaakaan, mitä toinen ihminen minulle puhuu, kun aivoni ovat ärsyketulvan vallassa. Samaan aikaan olen oikeasti todella monipuolinen ihminen. Olen kiinnostunut kaikesta aina maapallon geologisista prosesseista ja luomuruuasta lapinrummun soittamiseen ja nyrkkeilyyn. Minusta ei voi A-nelosella päätellä juuri mitään, oletan.
Lähtökohtaisesti olen empaattinen, samaistun hyperempatian määritelmään ja se saa minut yhä useammin tulemaan jopa vihaiseksi ja erittäin turhautuneeksi ja epätoivoiseksi, kun näen ja kuulen joka päivä näitä asioita, mitä maailmassa tapahtuu. Kun yrittää ymmärtää kaikkia ja kaikkea ja ympärillä on niin paljon pahaa, niin ei enää tiedä, mitä ajatella ja miten löytää sielunrauha. Voisinpa auttaa enemmän itseäni ja muita. Se toisi elämääni merkitystä, joka on välillä aivan jossain hukkateillä.
Olen juuri valmistumassa kandiksi humanistiselta alalta ja aion päättää tähän opintoni. Nyt en yhtään tiedä, miten elämä tästä jatkuisi, kun minulla on mielenterveysongelmani ja vaikea uupumisoireistoni, joka rajoittaa elämääni paljon. Tuntuu, että leijun aika tyhjän päällä ongelmineni ja muutaman toverin tapaaminen on jäänyt yhä harventuvaksi huviksi. Stressaan kamalasti ihmisten tapaamista ja käyn yleensä silloin aina hirveillä ylikierroksilla, joista seuraa pian myöhemmin kamala väsymys. Useimmiten tuntuu, etten vain voi saavuttaa yhteyttä ihmisten kanssa. Siksi kirjoittaminen on muodostunut minulle vuosien varrella yhä tärkeämmäksi asiaksi, samoin kuin …