Tarkkaan ottaen en etsi kaveria. Tai tietysti haluaisin edes yhden kaverin -ystävästä puhumattakaan- mutta kokemuksesta päättelen, että kaverin etsiminen itsessään on tuhoontuomittu yritys.
Taustoitan ensin vähän, pääsen kyllä asiaan tuossa alempana. Minulla oli viimeksi joku kaveriksi kutsuttava lukiossa, eli parikymmentä vuotta sitten. Sen jälkeen on ollut ihmisiä, joita olen tavannut kouluissa, töissä ja harrastuksissa, mutta ei ketään, johon voisin olla yhteydessä näiden viitekehysten ulkopuolella. Syy tähän on epäilemättä itsessäni.
Älähän vielä tee päätelmiä, en minä ole mikään peikko, vaan aika tavanomainen, hoikanpuoleinen naisihminen. Teen päivätyötä ja harrastan liikuntaa, löytyy sekä mies että lapset. Aivokemiani vain sattuu olemaan vahvasti kallellaan asperger-suuntaan. Ajattele sitä omituista t-paitaa käyttävää, introverttia, itsekseen viihtyvää tyyppiä teknologiafirman tuotekehitysosastolla; minä olen hän. Olen aikaansaava ja akateemisesti fiksu, mutta sosiaalisesti melko kyvytön. En yleensä tajua vihjeitä, epäsuoria ilmauksia tai ylipäätään mitään siitä hienovaraisesta sanattomasta kommunikaatiosta, joka ilmeisesti toimii ihmissuhteissa liimana.
Olen kantapään kautta oppinut, että yleensä ymmärrän epäsuorasti ilmaistun toiveen, ehdotuksen tai motivaation väärin tai en näe edes moisen olemassaoloa. Tämän vuoksi löydän itseni sosiaalisesti omituisista tilanteista. Lähestynkin ihmisiä hyvin varovaisesti ja pidättyväisesti. Eli vaikutan varmasti tylyltä, vihaiselta, ujolta tai epäkiinnostuneelta ja tuttavuuteni eivät koskaan kehitykään miksikään tai kuihtuvat heti alkuunsa.
Oi internet, kyselenkin, josko täällä olisi joku, joka näkisi minussa potentiaalia kaverisuhteeseen, mutta hyväksyisi ja jopa löytäisi jotain utelaisuutta herättävää aivokemiani ominaispiirteissä? Kaipaisin henkilöä, joka kykenee suoraan ja avoimeen kommunikaatioon, eikä liikaa häiriinny siitä, että tullakseen ihmisasioissa ymmärretyksi joutuu vääntämään minulle toiveitaan …