Olen syntyperäinen kuopiolainen, ja asunut täällä lähes koko ikäni (64v). Asun nyt yksin Kuopion keskustassa, samassa talossa mihin muutimme sinä syksynä kun menin ekaluokalle kouluun. Siis tosi kauan sitten. Isäni kuoleman jälkeen, asuin rakkaan äidin kanssa ja toimin hänen omaishoitajanaan monta vuotta. Elokuun alussa kuluvaa vuotta hän menehtyi 100v ja 8kk ikäisenä, ja minun maailmani mureni. Hän oli kaikkeni, syy olemassaolooni. Kaikki ilo on kadonnut elämästäni. Ainoa lohtu on, että jaan saman näkemyksen äitini kanssa, me tapaamme vielä ikuisuudessa. En kuitenkaan ole uskovainen, en kuulu edes kirkkoon. Minulla on vain oma näkemys asioista. Elämä ja tietoisuus ei pääty fyysiseen kuolemaan. Myönnän, minulla on ollut itsetuhoisia ajatuksia. Miksi odottaa vuosikymmeniä, kun voisin jättää maalliset murheet taakseni milloin tahansa. Koitan kuitenkin vielä, ei äiti toivoisi lapselleen sellaista kohtaloa.
https://evl.fi/apua-ja-tukea/suru-ja-kriisi/kuoleman-aarella/laheisen-kuolema/surun-kansa-varjoihmiset/
Tuossa linkissä kuvataan täsmälleen miltä minusta on tuntunut koko syksyn. Päivästä toiseen taistelua. On minulla pari ystävää, mutta ei oikein sellaisia kuin toivoisin. En kaipaa pinnallisuutta. Kaipaan syvällisempää seuraa, ystäviä, joiden kanssa voisi pitää yhteyttä säännöllisesti oikeassa elämässä. Kyläillä, käydä ulkoilemassa yms
Nykyään elämä yksitoikkoista telkkarin tuijotusta, ei sitä loputtomiin jaksa.
En varmasti osannut kuvata tilannettani/itseäni läheskään kaikilta kulmilta. Mutta tällä mennään. Jos olet kokenut vastaavanlaisen menetyksen hiljattain, saattaisit olla etsimäni ihminen. Ei se kuitenkaan sitä välttämättä vaadi, jos olet ajatteleva ihminen ja jaksat esim. ihmetellä kaiken tarkoitusta.