Tunnen olevani hyvin usein kuin murheellinen vaeltaja autioomaassa. Ilma on kuuma ja polttava. Aurinko paahtaa eikä vettä ole missään. Katson murheissani horisonttiin mikä on täynä tyhjiä käveleviä patsaita. Niiden tyhjät suut liikkuvat ja sanovat "totisesti! Tässä elämässä me syömme ja juomme. Ilomme olkoon vatsan ja ruumiin iloja. Sitten me kuolemme ja palaamme jälleen tomuksi. Muuta ei ole eikä tule olemaan!". Suren kuinka paljon tyhjiä patsaita on. Kuinka niiden määrä on kuin hiekkaa meren rannalla. Ja joudun elämään niiden parissa. Katselemaan sameita tyhjiä silmiä ja kuuntelemaan niiden onttoa puhetta.
Joskus olisi kiva jos olisi joku elävä ihminen. Jonka kanssa jakaa jotakin muuta kuin pelkkiä pinnallisuuksia. Vaikkapa ihan oikeita ajatuksia, niitä syvällisiäkin
Ehkä joku päivä. Mutta ei tänään. Mutta ehkä sinäkin olet murheellinen vaeltaja (tai sitten et. Ehkä olet kuin yksi patsaista), ja halluaisit löytää jonkun jakamaan murheesi vaelluksen aikan. En tiedä olenko sellainen. En ole koskaan ollut hyvä ihmisten kanssa. Mutta toivoisin että voisin olla jollekkin sellainen joskus
Mikäli kiinnostuit niin otathan rohkeasti yhteyttä. Pahimmilaankin petyt vain hetkeksi. Ja pettymykset ovat kuin sadepisarat jotka huuhtoutuvat mereen. EIkä niitä enään kukaan muista...