Täällä 35-vuotias nainen, äiti ja avovaimo epätoivoisena kirjoitteleepi. Näin aikuisiällä tuntuu olevan ihan hirmuisen vaikea saada ystäviä. Joskus tämä ystävyyden kaipuu tuntuu ihan musertavalta. Lapsuuden maisemat on jääneet kauas taakse ja samoin sen aikaiset kaverit. Ja eipä ole opiskeluista tai työelämästäkään jäänyt ketään ihmisiä elämään. Kai se johtuu introvertistä luonteestani tai en vain ole törmännyt sopiviin ihmisiin. Pari kaveria kuitenkin olen onnistunut löytämään ja siitä olen tietysti kovin iloinen. Mutta en tiedä miksi, mutta musta tuntuu, että jos en itse olisi näissä kaverisuhteissa se aktiivinen osapuoli, niin nämäkin kuolisi pystyyn. Mun mielestä ystävyyteen kuuluu vastavuoroisuus. Mä kysyn kuulumisia ja vuorostaan joskus se toinenkin osapuoli. Tai mä ehdotan näkemistä ja joskus taas hän. Mutta en tiedä onko liikaa vaadittu, että se tosiaan toteutuisi näin. Lisäksi kaipaisin sellaista, että voisin ihan milloin vain viestitellä jonkun kanssa. Siis ihan spontaanisti jakaa jonkun hauskan tai kiinnostavan jutun toisen kanssa. Tai jonkun onnistuneen kuvan tai lehtijutun tai reseptin tai minkä nyt hyvänsä. Sellaista spontaania arkista yhteydenpitoa. Ettei viestitellä tyyliin kerran kuussa. Olisi ihana kokea olevansa toiselle oikeasti tärkeä.
Olen huumorintajuinen, en todellakaan ole vakava tai tosikko, enkä sellaisten kanssa myöskään tule toimeen. Olen myös empaattinen, hyvä kuuntelija, herkkä ja luotettava. Tykkään mm. tehdä käsitöitä, liikkua luonnossa, käydä kahviloissa ja kirppareilla, katsoa hyviä sarjoja tai elokuvia. Viihdyn hyvin kotona, mutta silloin tällöin myös matkustelu on ihanaa. Rakastan eläimiä ja haaveilen kukoistavasta puutarhasta.
Jos jollain nyt on samanlaisia fiiliksiä tai jokin kolahtaa, niin kirjoittele ihmeessä. Alkuun voidaan tutustua sp:lla, mutta aika pian toivoisin siirtymistä vaikka whatsappiin, koska mun ei ole helppo löytää päivistäni aikaa pitkien sähköpostien kirjoutteluun. Nopea viestittely sen sijaan onnistuu. …