Sori, mutta mun on kerrottava sulle totuus: ihmiset eivät halua olla ystäviäni. Ehkä olen ikävä tyyppi, raskas ja leuhka. Muut myös ajattelevat usein, että minulla on jo kaikki, enkä kaipaa uusia ystäviä. Tosiasiassa minulla ei juuri ole ystäviä. Olen hyvänpäiväntuttu, jolle sanotaan bileissä ”tosi kiva nähdä, pitää kyllä tavata joku päivä” emmekä me koskaan tapaa.
En voi täysin liioitella, minulla on upea kumppani ja muutama todella rakas ystävä, mutta nämä ystävät asuvat kaukana ja elämämme eivät ole nk. synkassa tällä hetkellä, joten yhteydenpito on melko hidasta. Olisi kuitenkin kivaa, jos minulla olisi kaveri-ihminen, jonka kanssa keskustella ja tehdä asioita.
Yleisesti musta on aina tuntunut jollain tavalla ulkopuoliselta - siltä, että on haastavaa onnistua aidosti kohtaamaan tai bondaamaan toisten ihmisten kanssa vaikka tulisikin ihan juttuun kuten ihmisten kanssa useimmiten tullaan. Varmasti myös toistuvat tähdenlentomaiset ystävyyssuhteet, jotka tulevat ja menevät, tekevät vielä vaikeammaksi tilanteet, joissa minun tulisi avata itseäni muille. Pahinta ulkopuolisuuden kokemuksessa on se, että ulospäin näytän hallitsevan tämän sosiaalisen pelin täydellisesti, eikä kukaan toinen ulkopuolinen osaa tulla luokseni.
Mulle riittäisi, että olisi edes joku, jota kysyä joskus kahville. Pidän keskusteluista. Tai sitten voidaan olla hiljaa. En koe tarpeelliseksi luetella elämääni kuvastavia hienoja asioita, koska ne eivät tarkoita paljon mitään. Tärkeämpää on, että tiedät, että kaikista niistä asioista huolimatta mä olen todella yksinäinen.
Moikka.